Toivoa ei ole niin kauan kun kaikki on synkkää
Kerran narkomaani, aina narkomaani. Tämän lauseen kuulin työskennellessäni narkomaanien parissa silloisen työkaverin suusta. Kyseinen työkaveri ei toki tiennyt taustastani, koska en siitä koskaan puhunut. Yli 20 vuoteen en kertonut kuin harvoille. Toki asiakkaissani oli vuosien varrella vanhoja tuttuja ja ystäviä, mutta he eivät koskaan ”paljastaneet” minua. Muutamia kertoja joku vanha tuttu sanoi kahden kesken, ettei halua tuoda esille julkisesti että tuntevat minut koska tietävät miten ihmiset suhtautuvat ”meihin”. Alussa oleva lause sen kertoo. Ei kai monikaan haaveile narkomaanin elämästä. Meille monille huumeet ovat kaiketi olleet ainoa keino kestää paskaa nimeltä elämä. Ei toki kaikille. Jotkut varmaan kokeilee mielenkiinnosta ja käyttää huumeita juhliessaan. Vuosia koin, ettei minulla edes ole oikeus olla onnellinen. 27.1.2000 kirjoitin asuessani Lontoossa ”There is no hope as long as it is completely dark”. En nähnyt edelleenkään tulevaisuuttani tavoittelemisen arvo...
